Tätä kysymystä olen pohtinu viime aikoina erityisen paljon, enkä vielä tätä kirjottaessakaan ole saanu minkään sorttista teoriaa aikaseksi ainakaan omassa päässäni.

 

On kuitenkin valitettava tosiasia että mie olen lapsesta asti ollu suorasukanen, enkä ole siitä vielä tähänkään ikään mennessä päässyt eroon. Ja aika monesti olen joutunu tilanteeseen, jossa miun sanomiset ymmärretään väärin ja sen myötä tulkitaan yleistämiseksi.

Otampa nyt vaikka esimerkkinä tapauksen jossa tämän 6-vuotiaan Evan katoaminen (ja löytyminen seuraavana päivänä), josta on koko viikonlopun uutisoitu. Nuo kyseiset uutis-linkit on herättäny keskustelua myös facebookissa, ja myös itse olen noihin kyseisiin linkkeihin tuonu omat mielipiteeni ilmi, joskin aika suorasukasesti.

Samantien sain huomata että nuo omat mielipiteeni sai ihmiset provosoitumaan ja miun kommentit tulkittiin yleistämiseksi siten että olin kuulemma sitä mieltä että pidin tämän 6-vuotiaan tytön vanhempia vastuuttomina yms. Eniten provosoitumista aiheutti miun eräs kommentti jossa mainitsin että itse olisin laittanut vastaavassa tilanteessa ulko-oven takalukkoon sillä oletuksella että lapsella on taipumusta kävellä unissaan.

 

Lisäksi jotkut ihmiset lähtivät sille linjalle, etten mie ymmärrä elämästä vielä mitään, koska miulla ei ole omia muksuja. Tekeekö se ihmisestä tyhmemmän jos ei ole omia muksuja?

 

Ihmiset tulkitsi tuon miun kommentin niin että riistäisin lapselta vapauden pistämällä oven taka-lukkoon yöksi. Onko se vapauden riistoa tai vastuuttomuutta pistää ulko-ovea takalukkoon jos muksulla on taipumusta lähteä kävelemään unissaan?

 

Kuinka moni vanhempi oikeasti haluaa aamulla herätä ja huomata että se oma pieni kultakimpale on kadonnu teille tietämättömille unissa kävelyn takia? veikkaan ettei kovinkaan moni.

 

Kun tietääkseni en missään välissä sanonut enkä edes tarkottanut että ulkoovea myöten pitäisi koko huushollin ovet laittaa muna-lukolla kiinni.

Tässä kohtaa voin mainita sen verran että vaikka mie hyvinkin suorasukasesti tosiaan toin omat mielipiteeni tapahtuneen tiiimoilta esille, ei suinkaan tarkota sitä että vähättelisin tuota tapahtunutta (pienen muksun katoaminen) mitenkään, toki tuollaseen pitää suhtautua tietyllä vakavuudella. Enkä myöskään väheksy vanhemmuutta millään tasolla.

Mutta, mitä itse lolen lukenu uutisia tapaukseen liittyen, ei miulle missään välissä auennut että lähtikö tyttö unissaan kävelemään omille teilleen, vai oliko tyttö hereillä ja alkoi vaan menojalka vipattamaan. Miulle avautu vaan se että tyttö oli yöllä lähteny hiippailemaa yöpaitasillaan omilleen, eikä tytön äiti/mummi heränny tähän.

 

Tässä kohtaa yleistän sen verran että JOS muksulla on taipumusta kävellä unissaan, niin ei se todellakaan ole vapauden riistoa tai vastuuttomuutta pistää sitä ulko-ovea takalukkoon yön ajaksi ettei muksu pääse ulos kävelemään unissaan. Itse en ainakaan haluaisi aamulla huomata että oma muksu on kadonnu teille tietämättömille unissa kävelyn takia.

Yllättäen tämäkin artikkeli käsittelee pelko-tilaa, mikä ei tämäkään ole erityisen päätä silittelevä pelko. Varsinkin kun on tiedossa että jos tästä pelosta ei pääse yli eikä ympäri millään konstilla nii hankaloittaahan se sitten josksu tulevaisuudessa johonkin pidemmälle reissulle lähtöä, kun ei uskalla eikä pysty menemään 50 metriä lähemmäs lentokonetta ilman että iskee kamala pakokauhu ja ahdistus.

 

Tosin tämän(kin) pelon taustalla on oma tarinansa.

 

Kun 15-vuotiaana lähdin pikkuveljen ja äidin palkkaaman au-pairin kanssa maapallon toiselle puolelle lähemmäs päiväntasaajaa (Ecuador, etelä-amerikka) ja tottakai matka taitettiin lentokoneessa. Mulle se oli tasan ensimmäinen kerta lentokoneessa.

 

Joillekkin nousu-vaiheet on epämukavia, mutta mulle laskeutumis-vaiheet oli jo silkkaa kidutusta. Meno-matkalla ensimmäinen väli-lasku oli Amsterdamissa jossa muistaakseni 7 tuntia odotettiin seuraavaan koneeseen siirtymistä. Tuona aikana en kuullut oikeastaan mitään mitä miulle yritettiin sanoa tai mitä miulta yritettiin kysyä. Korvat oli lukossa ja sattuikin ihan kiitettävästi. Ruokakaan ei menny alas ja kiukuttikin vielä.

 

Yritin laskeutumisien aikana kaikkia kepuli-konsteja mitä vain tiesin... Mikään ei auttanu, korvat meni välittömästi lukkoon kun kone alkoi alentaa korkeutta. Edes neula-kammo ei ole mitään verrattuna siihen että korvat vaan menee täysin lukkoon ja kipeytyy eikä kuule edes omaa puhettaan.

 

Tuo lento-matka välilaskeutumisineen kesti vuorokauden ja perillä Quiton lentokentältä oli vielä tunnin ajomatka Salinas-kaupunkiin. Kun viimenään päästiin perille, kykenin mie rätti-väsyneenä ainoastaan miettimään että toivottavasti aika täällä menee hitaasti.

 

Tiedän kyllä että on olemassa kursseja lento-pelosta kärsiville, mutta koska en oikein ole ikinä edes peruskoulussa pystynyt ryhmässä olemaan enkä tekemään mitään, niin empä ole mihinkään lentopelkosten kurssillekkaan mennyt.

 

Tässäkin kohtaa joku voisi silkkaa veemäisyyttään alkaa napisemaan että älä sitte valita jos et viitti asialle mitää tehä...

 

Mut eihän kaikki ihmiset edes voi täysin ymmärtää, mitä on kärsiä ylipäätään mistää pelko-tilasta, varsinkaan jos ei itse ole sitä jotain pelko-tilaa käyny läpi ja kokenu ite miltä se tuntuu.

Tuo varsin inhottava ja uusiin ihmisiin tutustumisen estävä pelko, joka on osa elämää.

 

Olen jo muutaman vuoden kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tosin olen myös ollut asiasta varsin vaitonainen, koska valitettavasti liian usein törmään ihmisiin joiden suusta kuulee sen tyypillisen lauseen että *vika on sun korvien välissä. Ei se nyt niin vaikeeta oo tutustua uusiin ihmisiin jos vaan viitseliäisyyttä löytyy*. No joillekkin se on helppoa, mutta ei mulle. Eikä varmasti niille muillekkaan jotka saman pelkotilan kanssa painiskelee. Vaan empä ole itse törmännyt vielä edes yhteenkään ihmiseen joka kärsisi samasta pelosta tai on joskus kärsinyt.

 

Ne ihmiset joiden on helppo sanoa tuo yllä mainittu, lihavoituna kirjotettu lause, on todennäkösesti sitä kastia joilla on aina ollut elämässä perus asiat kunnossa. Enkä mie voi käydä yleistämään tässäkään kohtaa, mutta joka kerta kun minä tuon lauseen kuulen, aiheuttaa lähinnä vaan surua ja pahaa mieltä. Vaikka perimmäinen tarkotus olisikin vaan kannustaa, mutta suoraan sanottuna ainakin itselleni tulee tuosta paha mieli. En minä sitä päälle päin ehkä näytä, mutta silti.

 

On totaalisen eri asia päästää lähelle ihminen joka on tuttu ja johon voi luottaa, kun taas esimerkiksi jossain juhlissa, joissa on paljon porukkaa ja liki yli puolet on itselleni vieraita, aiheuttaa se jo ahdistusta ja vapinaa. Kyllä mie tervehtiä osaan ja osaan myös esitellä itseni jos tarve vaatii, mutta kaikenlainen muu small talk itselleni ventovieraan ihmisen kanssa aiheuttaa jo kahta pahempaa ahdistusta.

 

Tätä pelkoa olen yrittänyt hoitaa käymällä terapiassa, mutta en sitten sitä katsonut omalla kohdallani toimivaksi vaihtoehdoksi. Mie olen aina ollut vähän sellanen hiljanen sivusta seuraaja, enkä ketään ole kovin helposti päästänyt lähelle. Jopa ihmisiin luottaminen kun on minulle melko vaikeeta johtuen enimmäkseen niistä kaikista lukuisista asioista ja tapahtumista joita minulla menneisyydessäni on. Myöskään elämä perheessä ei ollut kovin ruusuista.

 

Tässä kohtaa joku saattaa esittää kysymyksen että miten tätä sosiaalisten tilanteiden pelkoa sitten voisi miun kohdalla hoitaa? Mie olen tota kysymystä pohtinut itsekkin joka kerta kun tuota on miulta kysytty. Oikeastaan kokisin sen parhaimmaksi hoito-keinoksi että olisi joku sellanen ihminen, jonka olis tuntenut riittävän kauan ja johon noin muutenkin pystyisi luottamaan 100%:sesti. Tämän ihmisen kautta voisin kuvitella tutustuvani uusiin ihmisiin (esim. tämän jonkun ihmisen omiin kavereihin). Tätä kautta sitten voisi pikkuhiljaa tutustua ihan itse uusiin ihmisiin, kun on ensin saanut pohjalle muutaman terveen kaveri/ystävyys-suhteen.

 

On miulla toki jo yksi erityisen hyvä ystävä jonka kanssa ollaan tunnettu jo n. pari vuotta. Myös tämä ihminen on tietoinen tästä miun sosiaalisten tilanteiden pelosta ja olen siitä hänelle avoimesti kertonut. Aikoinaan kun mie tälle ihmiselle laitoin ensimmäistä kertaa viestiä suomi24:ssa, pelotti mua aivan sikana että minkälainen ihminen siellä ruudun toisessa päässä oikeen on ja että tuleeko sieltä kenties suora lyttäys, vai tuleeko yhtään mitään. Lopulta kun sain huomata kuinka ihana ihminen tämä toinen on, en oo päivääkään katunut että uskalsin tehdä aloitteen. Vaikka kyllähän se aika haasteellista oli kun otan huomioon miun historiassa tapahtuneet asiat ja epäonnistuneet ihmis-suhteet.

 

Meillä on suvussa ollut alkoholismia jo ennenkun minuakaan on ollut olemassa. Lapsesta asti olen saanut katsella ensin papan juomista, sitten isäpuolen juomista. Myös ex-poikaystävälle maistoi huumaavien lääkkeiden lisäksi viina. Jo tästä johtuen olen joutunut kaltoin kohdelluksi enemmän kun tarpeeksi. Myös lukuisia muunlaisia pettymisiä ihmisten suhteen on ollut. Tyhjiä lupauksia, valheita ja paljon muuta. Miulla ei oikeastaan ole yhtään tervettä ihmis-suhdetta taustalla.

 

Myös minä olen tehnyt lukuisia virheitä ja asioita jotka olisi yhtä hyvin voinut jättää tekemättä. Miullakin on omat vikani ja heikkouteni, enkä häpeä sitä myöntää. Vaikka ne kaikki asiat silloin tällöin pyörii mielessä, ja olen niistä jo jollain tasolla yli päässyt, osaan myös elää niiden kanssa tänä päivänä muuten.

 

Niistä kaikista asioista jäi ainoastaan masennus ja tämä sosiaalisten tilanteiden pelko. Tosin oli tämäkin jo aika suoritus saada asiasta näinkin pitkä teksti aikaseksi, koska tiedän ettei tästä asiasta ole niin helppoa pitää ääntä, koska ainahan se sitten pyörii mielessä että miten ihmiset tähän asiaan suhtautuu.

 

Kyllähän se aina vähän kirpasee kun saa kuulla kommenttia omasta erilaisuudestaan. Vaikka päällimmäinen tarkotus ei oliskaan loukata vaan kannustaa. Kuitenkin niin paljon olen saanut erilaisuuteni takia ilkeitä sanoja ja muuta lokaa niskaan, että ei se ainakaan ole jo valmiiksi huonoa itsetuntoa nostanut, päin vastoin laskenu sen jo nollan alapuolelle.

 

Vaikka mie olen tähän ikään mennessä tehny paljon virheita ja muita asioita, mitkä olisin myös voinut jättää tekemättä. Nuo teot on kuitenkin on jo osa menneisyyttä ja virheistä on opittu ja tultu niiden kautta vähän viisaammaksi. Silti tuntuu että aina on joku joka edelleen jaksaa leimata tehtyjen virheiden perusteella. Enkä mie ala tässä niitä luettelemaan.

 

Mutta yhtäkään niin *täydellistä* ihmistä mie en oo vielä ikinä tavannu, joka ei ikinä oo elämänsä aikana tehny ainuttakaan virhettä. Jos joku mulle tulisi toisin väittämään, voin minä sanoa ihan suoraan että ihminen joka ei ole ikinä tehny ainuttakaan virhettä elämänsä aikana, ei tämä ihminen silloin ole täysin aikuiseksi kasvanu ja tuskin tietää/ymmärtää elämän nurjien puolien päälle mitään muutakaan.

 

Muutenkin on niin helppo vähätellä niitä asioita, mitä ei itse ole joutunut läpi käymään. Esim. sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivänä saan joka päivä kuulla jostain suunnasta että vika on miussa itsessäni ja että mie olen se sulkeutunut ihminen joka ei vaan viitti tehdä asian eteen mitään.

 

Se on surullinen mutta karu totuus että ei tälle sosiaalisten tilanteiden pelon kitkemiselle oo niin helppo lähtä tekemään mitään. Kyllähän tässä pienessä pitäjässä on niitä alan ammattilaisia jotka osais auttaa, mutta tässäkin kohtaa se tulee vastaan; sosiaalisten tilanteiden pelko. Jo pelkkä ajatuskin sosiaalisista tilanteista saa mut oikeasti vaan kahta surullisemmaksi ja huonovointisemmaks.

 

On totaalisen eri asia päästää lähelle ihminen, jonka on oppinu jo tuntemaan hyvin ja jonka kanssa muutenkin on tekemisissä päivittäin. Kun taas esimerkiksi jossain juhlissa, joissa on ihmisiä joita itse ei ole ennen nähnyt. Toki tervehdin ja esittelen itseni ja vastaan esitettyihin kysymyksiin, mutta tarkkasilmäisimmät kyllä on sen huomannu että mua noi sosiaaliset kanssakäymiset ahdistaa ihan sikana.

 

Se mikä tämän sosiaalisten tilanteiden pelon on aiheuttanut, liittyy huonoihin kokemuksiin parisuhteessa ja ne lukemattomat pettymykset uusien tuttavuuksien kanssa. Entinen poikaystävä oli sekakäyttäjä, mutta koska itse olin tuolloin 16 ja tuo poika 18, en puuttunut hänen aineiden käyttöönsä, koska ajattelin että kyllä täysi-ikänen ihminen tietää mitä tekee ja on vastuussa tekemisistään. Sen sijaan mulla alaikäsenä ei ollut paljoakaan sanavaltaa kun sossut puuttui asiaan. Tämä poika aina aineissa ollessaan teki mulle ihan mitä huvitti ja mie vaikenin koska pelkäsin seurauksia.

 

Myös amiksessa alkanut koulu-kiusaaminen teki tehtävänsä ja jätti arpensa. Masennuksellakin on pienempi osuus asiaan.

 

Ja ihan oikeasti... Ihminen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenu eikä käyny läpi edes vastaavanlaisia asioita, ei voi ymmärtää ensinkään että miltä tuntuu sosiaalisten tilanteiden pelko, mitä se on, mitä se aiheuttaa ja ennen kaikkea se ettei siitä ihan tosta noin vaan pääse yli.

 

Minä taas puolestani en häpeä myöntää että mua ihan oikeasti pelottaa päästää ketään lähelle ja lähestyä edes itse ketään ihmistä. Mie oon aina ollu muutenkin se hiljanen sivusta seurailija.