Kyllähän se aina vähän kirpasee kun saa kuulla kommenttia omasta erilaisuudestaan. Vaikka päällimmäinen tarkotus ei oliskaan loukata vaan kannustaa. Kuitenkin niin paljon olen saanut erilaisuuteni takia ilkeitä sanoja ja muuta lokaa niskaan, että ei se ainakaan ole jo valmiiksi huonoa itsetuntoa nostanut, päin vastoin laskenu sen jo nollan alapuolelle.

 

Vaikka mie olen tähän ikään mennessä tehny paljon virheita ja muita asioita, mitkä olisin myös voinut jättää tekemättä. Nuo teot on kuitenkin on jo osa menneisyyttä ja virheistä on opittu ja tultu niiden kautta vähän viisaammaksi. Silti tuntuu että aina on joku joka edelleen jaksaa leimata tehtyjen virheiden perusteella. Enkä mie ala tässä niitä luettelemaan.

 

Mutta yhtäkään niin *täydellistä* ihmistä mie en oo vielä ikinä tavannu, joka ei ikinä oo elämänsä aikana tehny ainuttakaan virhettä. Jos joku mulle tulisi toisin väittämään, voin minä sanoa ihan suoraan että ihminen joka ei ole ikinä tehny ainuttakaan virhettä elämänsä aikana, ei tämä ihminen silloin ole täysin aikuiseksi kasvanu ja tuskin tietää/ymmärtää elämän nurjien puolien päälle mitään muutakaan.

 

Muutenkin on niin helppo vähätellä niitä asioita, mitä ei itse ole joutunut läpi käymään. Esim. sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivänä saan joka päivä kuulla jostain suunnasta että vika on miussa itsessäni ja että mie olen se sulkeutunut ihminen joka ei vaan viitti tehdä asian eteen mitään.

 

Se on surullinen mutta karu totuus että ei tälle sosiaalisten tilanteiden pelon kitkemiselle oo niin helppo lähtä tekemään mitään. Kyllähän tässä pienessä pitäjässä on niitä alan ammattilaisia jotka osais auttaa, mutta tässäkin kohtaa se tulee vastaan; sosiaalisten tilanteiden pelko. Jo pelkkä ajatuskin sosiaalisista tilanteista saa mut oikeasti vaan kahta surullisemmaksi ja huonovointisemmaks.

 

On totaalisen eri asia päästää lähelle ihminen, jonka on oppinu jo tuntemaan hyvin ja jonka kanssa muutenkin on tekemisissä päivittäin. Kun taas esimerkiksi jossain juhlissa, joissa on ihmisiä joita itse ei ole ennen nähnyt. Toki tervehdin ja esittelen itseni ja vastaan esitettyihin kysymyksiin, mutta tarkkasilmäisimmät kyllä on sen huomannu että mua noi sosiaaliset kanssakäymiset ahdistaa ihan sikana.

 

Se mikä tämän sosiaalisten tilanteiden pelon on aiheuttanut, liittyy huonoihin kokemuksiin parisuhteessa ja ne lukemattomat pettymykset uusien tuttavuuksien kanssa. Entinen poikaystävä oli sekakäyttäjä, mutta koska itse olin tuolloin 16 ja tuo poika 18, en puuttunut hänen aineiden käyttöönsä, koska ajattelin että kyllä täysi-ikänen ihminen tietää mitä tekee ja on vastuussa tekemisistään. Sen sijaan mulla alaikäsenä ei ollut paljoakaan sanavaltaa kun sossut puuttui asiaan. Tämä poika aina aineissa ollessaan teki mulle ihan mitä huvitti ja mie vaikenin koska pelkäsin seurauksia.

 

Myös amiksessa alkanut koulu-kiusaaminen teki tehtävänsä ja jätti arpensa. Masennuksellakin on pienempi osuus asiaan.

 

Ja ihan oikeasti... Ihminen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenu eikä käyny läpi edes vastaavanlaisia asioita, ei voi ymmärtää ensinkään että miltä tuntuu sosiaalisten tilanteiden pelko, mitä se on, mitä se aiheuttaa ja ennen kaikkea se ettei siitä ihan tosta noin vaan pääse yli.

 

Minä taas puolestani en häpeä myöntää että mua ihan oikeasti pelottaa päästää ketään lähelle ja lähestyä edes itse ketään ihmistä. Mie oon aina ollu muutenkin se hiljanen sivusta seurailija.